Taas raivostuin äidille. Mä en siedä sitä kun se tulee hiplaamaan mun hiuksia ja kehuu että mull aon niin ihana tukka. Kyllä minä tiedän, että se on ainoa kaunis asia minussa, mutta mä en kestä, että joku hipelöi sitä ja kattoo kun se kiiltää auringossa.

Toinen asia mikä mua suututtaa on niiden epäpyhyys. Suojelevat meitä vain suojellakseen itseään, ja pahinta on että minusta on tulossa samanlainen. Ei ole yhtään jännää jos minä kasvatan lapseni samalla tavalla. Minä itken ihan kuin äiti, kun tulevat lapseni aikanaa sanovat joka asiasta vastaan. Minä häpeän itseäni. En haluaisi pahoittaa äidin mieltä. Minä joka olen sentään joskus ollut toivottu lapsi. Olenko enää, en tiedä.

Sunnuntai 5.10 –86

Joku voisi sanoa, että on parempiakin paikkoja kirjoittamiseen, mutta mikä voisi olla parempi paikka kuin istua kanervakankaalla, selkä kiven kylkeä vasten ja katsella jäkäläistä kalliota. On jo viileää. Haavat ovat jo pudottaneet lehtensä. Koivun keltainen on vielä tallella. Vihreä mänty vieressään. Mänty on puista kaunein. Sen punainen kylki kiiltää auringon kaikissa sävyissä vastavärinään vihreä latva kuin kruunu.

Tuuli on mahtava ja kylmä. Nyt istun jo kodin lämpimässä, mutta äsken kävlin myös rannalla ja istuin kaatuneen juurakon suojassa. Kevyesti liikkuivat vaahtopäät järven pinnalla, mutta iskivät kuitenkin valtavalla äänellä rantakallioon. Minäkin riehun kaikilla nuoruuden voimilla, mutta kallion tullessa vastaan hajoan pieniksi kupliksi. Kallio ei saa säikähtää ääntäni. Sen on oltava vahvempi kuin minä ja koottava kuplani uudestaan. Liekkö sellaista olemassakaan. Minua raivostuttaa oma vihaisuuteni. Taas olen niin nyrpeä, että karkoitan varmaan kärpäsetkin happamuudellani.

Aino Kemppaisen kirjasta löysin kaksi kaunista runoa, kuin minulle tehtyjä, lämmittämään.

"Aamulla olen tyhjä

onnellisen epätodellinen kuin

hämärissä heräilevä huone..

Pian kolistelee sisään arki,

Kaikki sen hankalat huonekalut,

tarpeettomat.

Tahtoisin olla tyhjä kokonaisen päivän

Tyhjä huone, jossa on

vain tarpeellinen:

vain ikkunat ilman verhoja,

vain avoimet ikkunat."

 

---

Ei minulla ole yhtään sanaa.

Olen vain täynnä

kiitosta.

Taivas on syksyllä suuri,

villinsininen

ja pientä keltaista kiitosta

tulvivat puut,

että jokainen niistä

sai elää

tämä tämän kesän.

Kauniita runoja, mutta molemmissa liikaa sanoja. Jälkimmäinen runoista on niin tälle päivälle tehty ja minulle. Pientä kiitosta minäkin, että sain elää tämän kesän.