Mahtava viikonloppu. Perjantain ja lauantain istuin santussa ja pidin hauskaa. Perjantaina tanssin ja lauantaina juttelin henkeviä Pajukosken kanssa. Valitettavasti se yrittää päissään lähennellä mua, mutta se on helppo ottaa huumorilla kun on ite selvä ja tuntee Esan.

Hyvä ystävä tarjoaa kaverille kahvit jotta hän voi ostaa omilla rahoillaan tupakka-askin. Ystävyyttä vai mitä lie, tulee kuitenkin halvemmaksi kuin tarjota ne tupakit. Tuli tollanen mieleen vaikka en niin ajatellutkaan kun tarjosin Sarille ne kahvit. Minusta on kiva olla kiltti ja ostella kavereille kaikkea, jos mulla vaan on varaa.

Eilen ostin Ristolle kukkia. Kävin taas siellä eikä se tainnut olla turha keikka. Joka kerta minusta jää pieni pala sinne. Pala joka ehkä raivostuttaakin välillä, mutta kuitenkin se on. Eikä se pääse siitä eroon. Se on liian hieno mies loukkaamaan ketään ja minä tarpeeksi tyhmä tekemään sen joka päivä. Ehkä loukkaan häntä muistuttamalla itsestäni. Se on ainoa asia jota en halua lopettaa. Hänellä on oikeus tietää että maailmassa on ihmisiä jotka rakastavat häntä hänen itsensä takia, ei minkään pesäpallon. Se ei kuitenkaan ole kuin keino hankkia rahaa ja ehkä nautinto siitä että on jossain hyvä.

Minä en kiusaa häntä soittamalla öisin, se ei ole tarpeellista. Uskallan häiritä häntä omalla nimelläni. Ehkä sekään ei ole aina mukavaa, mutta on se ainakin rehellistä. En halua moittia pesistä. Pidän siitä pelistä ja juuri pesiksen avulla me tutustuimme. Se ei kuitenkaan ole itsetarkoitus. On älykästä hankkia rahaa jos se on mahdollista, mutta ei elämän sisältöä löydä rahasta, maineesta tai turhista unelmista. Tiedän että Risto ei nauti julkisuuden lieveilmiöistä, jostakin syystä hän kuitenkin kestää ne, enkä tiedä vielä miksi.

Minussa on ehkä vielä järkeäkin. Ei ole enää halua painostaa häntä, vain halu rakastaa, siksi että minä ja hän joskus tietäisimme mitä se on.

Meistä ei ehkä koskaan tule rakastavaisia, mutta ystävyys on rakkauden paras muoto. Sen haluan antaa hänelle.

Aamen.