Yksinäisyys vaivaa täällä asuntolassa. Ei ole ketään jlle puhua. Tällaisina päivinä iskee ikävä ihmisiin. Tarve istua lähellä ja jutella. Haluaisin lähteä Riston luo, mutta en uskalla soittaa. Pelkään taas tunkevani ja pelkään, ettei mitään mukavaa saisi aikaan kuitenkaan. Ehkä niin onkin, sillä ei meillä tainnut olla tarpeeksi yhteisiä asioita, enkä oikein usko että Risto viihtyy seurassani. Minkäänlaista tutustumistakaan ei synny kun jokainen tapaaminen on yhtä vaivautunut.

Haluaisin tavata hänet, mutta koskaan emme vain osu kohdakkain. Miksi en pääse hänestä eroon. Välillä luulen jo selvinneeni, mutta ikävä iskee taas. Eikä minulla ole muitakaan joita ajatella. Miksi pitäisi olla joku jota ajattelen. Ilmeisesti en selviä omillani ikinä. Kaipaan liikaa lämpöä, ja poltan ystäväni loppuun.

On pakko piristyä. Kello on kohta yksi, enkä ole vielä syönyt muuta kuin muutaman ruishiutaleen. Pitä kai tehdä puuroa kun ei ruokaakaan ole paljoa. Ehkäpä selviän hengissä huomiseen. Joskus toivon etten selviäisi ja silti kiitän luojaani, että sain elää tämän kesän. Olen tainnut kuvitella elämän liian hyväksi ehkä sen pitää olla juuri tämmöistä.