Hän seisoi paikallaan ja minä hänen edessään. Tunsin taas hänen otteensa vyötärölläni ja olisin halunnut lähteä pois, mutta en saanut itseäni liikkeelle. Itkin, että minulla on ollut ikävä ja me suutelimme ja kaaduimme hiekalle. Ympäri, ympäri, ympäri. Hiekkaa suussa mutta en välittänyt siitä. Me vain pyörimme ja olimme kiinni ja kun heräsin minun oli taas ikävä.

Tuon unen näin viikonloppuna. En tajua mikä minut saa ajattelemaan sitä vieläkin. Tiedän, että hän on kyllä jo unhtanut, mutta minä en.

Kyllä mä sen jotenkin tajuan. En minäkään tiedä, mitä mä tekisin, jos joku josta en välitä liehus mun perässä, vaikka mä olisin ite saanut sen aikaseks. Tällä hetkellä on parempi antaa ajan tehdä tehtävänsä. Onhan se tehnyt sen ennenkin.

Voi olla että me tutustutaan joskus uudestaan. Pitää vain toivoa, että se tapahtuu oikeaan aikaan. Se ei ota enää yhteyttä, sillä se on unohtanut, eikä mun pidä kiusata sitä nyt. Mä tiedän ettei se voi olla juttelematta jos se näkee mut, onhan sekin ihminen. Ehkä sillon on oikea aika antaa sen ottaa mut kiinni. Mä en enää koskaan aio tyrkyttäytyä sen seuraan. Se tulee vielä, mä tiedän sen.