Olen aina luullut että ihmisestä näkee päällepäin millaiset kotiolot hänellä on. Alan luopua käsityksistäni. Marita, joka on meidän koulussa puhelin puolella, kertoi isästään. Ei mene heilläkään hyvin ja silti tyttö näyttää niin iloiselta ja tasapainoiselta.

Minä kerään ongelmia vain itsestäni. Kehitän juttuja jotka antavat vain pahan mielen. En jaksa muistaa hyviä hetkiä, vaikka niitä on varmasti paljon. Jokainen suru näkyy kyllä kasvoistani, ja kauan.

Milloinkahan opin sulattamaan pettymykseni Riston suhteen. Milloinkahan tajua että halusin väärää ihmistä. En saanut hänestä edes ystävää. Olen aina uskonut liikaa ihmisiin. Luottanut sanoihin ja ilmeisiin. Olen aina pitänyt ihmisistä liikaa ensi vaikutelman perusteella. Olisi aika oppia pitämään varansa. Pitäisi rakastaa ihmisiä tietyltä etäisyydeltä kaikkia, ei olla liian kaukana eikä liian lähellä. Tunnen itseni välillä huoraksi, joka yrittää kaupata itseään ja samalla saada läheisyyttä. Koetan liian paljon olla muuta kuin olen. Yritän olla iloisempi, viehättävämpi, ehkä myös kauniimpi saadakseni itselleni ystäviä. En kuitenkaan sovi itselleni rakentamaani kuoreen. Osaanhan minä luonnostaankin olla iloinen, mutta se on vain paljon harvinaisempaa. On ehkä väärin, että keinolla millä hyvänsä koetan saada läheisyyttä. Se ei ole oikea tapa, mutta minä tarvitsen sitä, siis ihmistä lähelleni. Oppisinkohan odottamaan että joku tulee mun luo, enkä minä ole ensimmäinen. Risto tuli, minä pidin liikaa kiirettä, enkä minä tajunnut mitä se tuo tullessaan. Se taisi saada hänet ahdistumaan. En vieläkään tajua mitä hyötyä tästä hommasta oli. Ehkä ymmärrän sen kymmenen vuoden päästä tai myöhemmin. Varmasti tulen löytämään tästä iloa ja hyötyä. Niin, pitää oppia odottamaan.