En ymmärrä miksi olen surullinen. Töitä olen kyllä tehnyt ihan kunnolla ja ollut reipas, mutta suru on vain, enkä mahda sille mitään. Ei pitäisi käyttäytyä näin, mutta minkä mahdan unilleni. Vaikka mä en päivällä enää muista Ristoo enkä sitä enää ikävöi, niin sitten tulee uni ja taas se alkaa. Voi paska, millon mä pääsen siitä. Ehkä vasta sitten kun löydän jonkun muun jota ajattelen. En tiedä, ehkä selviän jo aikaisemmin, sillä en minä kuitenkaan osaa rakastaa ketään. Mitä se on kun tuntuu siltä että on olemassa vain varalla, kun muita kavereita ei ole niin silloin pyydetään minut. Ehkä sellaisiakin tarvitaan. Onneksi minulla on hyviä tyttöystäviä, ilman heitä en jaksaisi elää.