Mä olen rauhallisen epätoivoinen taas kerran. Miksi et ollut kotona. Sitä mä oon jahkaillut koko aamun. Nyt en enää jahkaile, kun tiedän että hän oli jossakin saatanan palaverissa.

Mulle tuli jotenkin kylmä olo, kun mä sain sen kiinni tänään. Se aina yrittää vaikuttaa muka iloselta kun mä soitan sille. Mua ei kiinnosta yhtään enää nähdä sitä enää. Se on mulle saatanan yhentekevää mitä se tekee tai missä se on, kun ei se näköjään välitä minusta. Lauantaina me nähdään kuitenkin ja sillon mä meinaan selvittää tämän paskan sille ja itelleni. Mä tiedän että mä olen tehnyt virheen ihastuessani niin silmittömästi siihen. Toisaalta mä oon aika tiukka. Ei mun tartteis kiilata sen seuraan niin kamalasti. Miks mä haluaisin rajottaa sen elämää kun en siihen pysty. Mä oon kamalan itsekäs, jokaisen pitäis pitää musta.

Kiukku on menny taas ohi. Nyt mä tajusin sen minkä Risto on tajunnut alusta alkaen. Mä en toivo siltä enää mitään. Enkä vaadi mitään. Mun on aika opetella olemaan sille ystävä, johon se saa tukeutua sillon kun tarvii ja johon mä voin luottaa. Mä uskon että mä pystyn tän ihastumisvaiheen jälkeen luottamaan itteeni ja siihen.

Toivottavasti Risto tajuaa, että mä en halua enää kiusata häntä. Mua raivostuttaa, että mä olen sanut sen tajuamaan ihastukseni. Olisin voinut pitää sen salassakin, mutta ehkä emme olisi tutustuneet ollenkaan. Minä pidän siitä ihmisestä kamalasti, mutta enää en kaipaa kosketusta kuten alussa. Nyt kaipaan vain henkistä ymmärtämistä ja ystävyyttä ja Risto on kyllä niin fiksu että ymmärtää sen. Jos ei ymmärrä, se täytyy sanoa. Vaikka minähän tässä enemmän häiriötä olen aiheuttanut kuin se minulle.