Matkalla. Mä haluaisin pelata hyvin. Mä en oo oikeastaan koskaan välittänyt voittamisesta, mutta nykyään mä haluaisin olla joka paikassa paras. Kumma juttu.

Mulla on joka päivä paha olo. En olisi koskaan uskonut että ihmisestä pitäminen voi olla tämmöistä. Nyt on kulunut viikko siitä kun näin Riston viimeksi. Yks helvetin viikko, ja mä tiedän pitäväni hänestä valtavasti. Samalla minä pelkään, en luota häneen. Vaikka mä tiedän, että jos johonkin mieheen pitäisi luottaa se olisi Risto. Ei Risto ole sellainen pukki kuin monet muut Santussa liikkuvat. Se ehkä vei minut sitä varten kotiinsa, mutta humalassa ihmiset tekevät outoja asioita. Eihän se ois uskaltanut tulla puhumaankaan mulle, jos se ei ois ollu niin juovuksissa.

Miks se ei tajua miten paljon mä pidän siitä. Se tietää sen, mutta ei vastaa millään tavalla. Miks se halus mua vain päissään. Miksi se ei halua tuntea mun läheisyyttä selvänä ollessaan

Mitä helvettiä mä jahkaan tämmösiä asioita. Mä tiedän että se pitää musta ja mä tiedän että mä pidän siitä. Ei siinä pitäs olla mitään epäselvää.

Pelit on ohi. Saatiin hopeeta. Väsyttää. Se hyvä puoli tuossa potkimisessa oli, että en ehtinyt ajatella häntä ollenkaan. Hän on mielessäni jatkuvasti, vaikka tahtoisin ajatella muutakin. Uskon että kestäisin vaikka hän ei ottaisikaan yhteyttä. Siipon pelien seuraaminen ei olisi sitten enää helppoa, ainakaan jälkipelit Santussa.

Miksi minä olen huolissani. Minun pitää vain kovasti uskoa, että hän pitää minusta. Ehkä hän pitääkin. Paskan ehkät. Hän pitää. Usko jo. Ja jos ei tykkää niin ei oo paljon väliäkään. (onpas voimakasta, hahaa)