Nyt kun olen kolmatta päivää kotona, alkaa taas väkisin hermostuttaa. Äiti varsinkin. Isän kanssa on mennyt merkillisen hyvin. Alan tulla aikuiseksi, mutta ihan kuin murrosikä olisi alkanut uudestaan. Yritän tapella voiton joka ainoasta asiasta ja varsinkin äidin mielipiteet ärsyttävät kamalasti. Kumma juttu, sillä mitä lähemmäksi pääsen isää, sitä etäisemmäksi äiti tulee minulle. Ajatukseni ovat hyvin ristiriitaisia. Minä rakastan heitä, ainakin kun olen jossain muualla, mutta jo kolme päivää tuntuu olevan liikaa. Aina kun tulen on kiva tulla. Minulla tulee ikävä kotiin, enkä ymmärrä miksi, kun kuitenkaan en jaksaisi olla täällä edes viikonloppua.

Isä on huomannut että olen aikuinen. Se kertoo minulle huoliaan ja pitää minuakin ihmiseksi ja lapseksensa kelpaavana. Sitä se ei ole aina tehnyt. Kai äitikin pitää minusta, mutta Ammi ja äiti on taas lähempänä toisiaan. Luulen, että isän kuolema olisi minulle katkerampi pala kuin äidin, vaikka vielä kesällä ajattelin toisin päin.

Olen oppinut ymmärtämään isää kun hän ei hyväksynyt minua kun olin lapsi. Kuinka olisi mahdollista hyväksyä itsensä kaltainen kun ei hyväksy itseään.

Koko päivän olin mummolassa. Sain tehdä taas mielipuuhaani. Pengoin halkoja liiterissä ja pinosin niitä. Siellä on aikaa ajatella ja täydellinen rauha mykkien puiden seurassa. Nautinnollista. Kotiin tultuani otin heti yhteen äidin kanssa. En tajua mikä minulla on. Ei minun pitäisi hermostua jokaisesta sen sanasta, mutta en vain mahda sille mitään. Olen kai joutunut alistumaan sen tahtoon liian kauan ja nyt minun on revittävä itseni irti hänestä. Se ei ole helppoa äidille eikä minulle, mutta se on pakko tehdä. Ehkä pääsen sillä tavalla lähemmäksi häntä, niinhän on käynyt isänkin suhteen. Kun pääsin irti hänestä opin ymmärtämään häntä. Tänään huomasin myös että isä ihailee minua. Olen pystynyt muutaman vuoden aikana pääsemään isän vaikutuksesta niin kauas, että kaikkien hänen piirteidensä lisäksi minulla on myös omia arvotettavia ominaisuuksia. Aikaisemmin emme sietäneet toisiamme samanlaisuutemme vuoksi. Nykyään rakastan isää juuri siksi. Ja isä rakastaa minua.

Ehkä kovin pala äidille on se että vaikka meillä on paremmin aineellisesti kuin hänellä nuoruudessaan, ei hän saanut kasvatettua meistä parempia kuin mitä hän itse on. En tiedä, mutta äiti menee niin murheelliseksi kun vastustan häntä. Se suree vain hiljaa ja koettaa peittää kyyneleensä. Silläkin on ikävä minua kun olen poissa, ja suru kun olen paikalla. Vähän epätoivoinen tilanne, ehkä se selviää.

Tänään olen ollut taas kerran mieleltäni rauhallinen. En ole tuskaillut tulevaisuuden kanssa. Olen ollut kamalan varma ja luottavainen. Se ehkä kostautuu myöhemmin, mutta uskon selviäväni kun suhtaudun ongelmiin realistisesti. On ollut joskus vaikeaakin elämässäni, joten olen karaistunut kestämään monenlaisia vastoinkäymisiä. Ehkä nuoruudestani ja sen aikaisista huolista on hyötyäkin, vaikka aina en olekaan jaksanut, enkä jaksa ymmärtää niitä.

Odotan ilolla ensi viikkoa, koska olen jaksanut odottaa jo tämän viikon. Vaikka en saisikaan mitään viestiä häneltä voin varmastikin aika huoletta soittaa jo keskiviikkona. Antoihan hän viimeksi luvan pitää yhteyttä, eikä mikään voi minua estää. Se tyyppi kiinnostaa mua kaikesta epävarmuudesta huolimatta. Enkä oikeastaan ole enää kovinkaan epävarma, sillä jostakin kumman syystä alan uskoa että ystävyytemme jatkuu. Ja jatkuuhan