Ostin lakuja merkkipäivän kunniaksi. 20 vuotta sitten olin nääs tasan neljä kuukautta vanha rääkyvä palleroinen. Varmastikin mielettömän suloinen vauveli. Sen jälkeen kehitys onkin mennyt roimia harppauksia alaspäin. Palleroinen olen kyllä vieläkin, mutta suloisuudesta en tiedä. Lienee vaikea etsiä väsyneempää ja apaattisempaa tyttöä lähiympäristöstä.

Päähän koskee välillä kovemminkin, eikä tupakointi ole omiaan parantamaan oloani, mutta en vain jaksa ajatella sen lopettamistakaan. Olen aika uupunut yksilö, eikä mikään voi piristää. Ei edes lakut.

Odottelen ruokailuun lähtöä ja olen jo hiukan piristynyt. Hane on aika vekkuli tyyppi ja saa minut nauramaan tahtomattanikin. Se on piristynyt valtavasti syksyisestä masennuksestaan, eikä ainakaan näytä sitä enää. Iloisella tuulella ollessaan se ei vaan jaksa tehdä töitä. Juoksentelee ympäriinsä pilke silmäkulmassaan ja keksii kaikkea hurjaa jolla se saa muutkin hyvälle tuulelle. Se ei ole lapsellinen kuten useimmat meijän luokassa. Lapsen mielinen kylläkin.

Kahvitauko on kyllä hyvä keksintö. Paha vaan että en jaksaisi lähteä enää töihin tämän jälkeen. Olisi niin ihana nukahtaa ja antaa kaiken olla. Elämä ei vain taida olla niin helppoa, kuin toivoisi. Aina on luovutettava jostakin ja tällä hetkellä se on päiväunet.

Taas kerran tuli selittämätön tarve ottaa yhteyttä Ristoon, vaikka luulin jo melkein tottuneeni ajatukseen, että soitan aikaisintaan ensi viikolla. Niin varmasti teenkin, sillä mun on opeteltava olemaan kiilaamatta ja tämähän on hyvää harjoitusta. Viime viikolla oli aihettakin soittaa sillä tauko oli tarpeeksi pitkä. Nyt ei ole mitään asiaa ja tuntuisi teeskentelyltä kysyä, että mitä sille kuuluu.