On se sitten kumma kun minua väsyttää aina. Pitäis kai olla reippaan ja kiinnostuneen näkönen, mutta kun naamalihakset on sen verran puutuneet, ettei niitä saa reippaan näköisiksi mitenkään.

Taas pummilla. En vaan kehannu lähtte liikuntatunnille, kun jätkät on punttisalilla. Ei mull aoo siellä mitään tekemistä. On aivan sama istunko täällä vai siellä paitsi sen suhteen, että tästä tulee tietysti poissaolo. No väliäkö sillä on.

Taas minulla on menossa itseni tarkastelun vaihe. Seisoksin vaan pelin ääressä ja kattelen itteeni. Pitäs kai yrittää rajottaa sitä. Tulee vain liian krittiseks tai omahyväseks.

On se kyllä kumma, että odotan Riston yhteyde ottoo, vaikka en enää tunne tuntevani sitä. Jotenkin mä tunnen kuitnekin tarvetta pitää yhteyttä. Kummallisen äkkiä unohtaa hyvät ja huonot puolet, eikä enää muista miksi on ollu vihanen tai miksi on tykänny.

Ehkä siksi mä haluan käydä sen luona, että tiedän tykkäänkö mä vielä siitä. Tämmönen tauko teke hyvää. Välillä mä jopa tajuan, että mun ei tartte yrittää sitää sitä. En tiedä pystynkö pysymään kaverina. Toivottavasti pystyn. En oikein usko, että se sittenkään on oikee tyyppi mulle. Vaan eihän sitä tiedä.

Kyllä mun pitäis oppia olemaan kaveri myös miesten kanssa. Ei kaikkiin mukaviin tyyppeihin sais ihanstua. Siitä tulee yllättävän paljon pahaa mieltä. Nyt toivon että Risto pitäis sitä korttia ystävyyden osoituksena, eikä minään lähentely yrityksenä. Kyllähän se on yleensä ollu aika ilonen kun mä olen käyny siellä. Ois kiva kun se kuttuis kylään ja tajuais etät mun pitäminen on vilpitöntä, tai en mä tiedä mitä se on. Senhän näkee.

Nyt on kyllä niin kamala aine taas menossa, että menen vähä hiljaseks. Kaiken maailman ruuvia ja mutteria ja tiivistettä ja laakeria pitäis osata. Ja minähän en tajua taaskaan. En jaksa opiskella liian vaikeita asioita ja se on oikeastaan pahimpia vikoja mussa. Kyllähän mä lukemalla pärjäisin.

Alan väsyä. Nälkä kurnii vatsassa eikä ajatukset pysy järkevinä. Sen minä olen oppinut, että ei ikinä pidä syyttä ketään muita kuin itseään virheistä ja epäonnistumisista. Itse niihin aina vaikuttaa.

Tämä vihko on ollut iso urakka vaikka vain muutamia sivuja olen saanut aikaiseksi. On niin paljon itseäni irronnut pois. Tuskaa ja iloa, molempia ehkä myös vähän häpeää ja monia tyhmyyksiä. Kaikesta olen oppinut ja on hyvä jos joskus muistan ja otan oppia vanhoista ajoista, enkä ole yhtä tyhmä kuin eilen.

Tämä vihko on kirjoitettu rakkaudella. Itseltä itselle.

Marja