Enpä olekaan ennen kirjoittanut kaupungintalon puistonpenkillä. En ole kyllä aiemmin tässä istunutkaan. Odottelen veripalvelun avautumista, kun sine pääsee vasta kymmeneltä.

Meillä oli tänään poikkeuksellisesti kuivaushuoneen purkaminen. Huomenna ja perjantaina on nääs vapaata, eikä ykköset voineet tehdä sitä.

Erinäisten mutkien kautta Anne ja Hörsy saivat houkuteltua minut seiskaan. Kello on vasta kohta kaks. Mä olin kyllä vähän mörkkinä kun ei ois huvittanu yhtään. Enhän mä tähän aikaan mitään kaljaa juo. Onneks Anne tarjos mulle kahvit, niin rupes vähän mieliala virkistymään. Wodekin sattu seiskaan ja juttelee tässä meijän pöydässä. Toisin sanoen Hörsy juttelee. Sillä on vähän puheripuli. No sehän on ihan normaalia. Alan tottua.

Taas tuli Irsto mieleen. Taidan olla parantumaton. Wodella on nääs intti käymättä ja taas kerran mä aattelin että on se hyvä että Irstolla on ikää sen verran, ettei tartte enää inttiä käydä. Jos tästä hommasta tulee jotain ja Hörsyn vaisto pitää paikkansa, niin on todella hyvä ettei se oo mikään parikymppinen. Mä en kestäis niitä kamalan pitkiä eroja joita se intti tois tullessaan.

Sarista kuulemma tuntuu että tästähommasta vielä tulee jotain. Sitä minäkin toivon. Tänään kyllä päätin, etät en ainakan heti Riston loman loputtua ota siihen yhteyttä. Tuntuu nimittäin siltä että olen tehnyt tarpeeksi aloitteita Ristolle ja nyt on sen vuoro. Saan itelleni varmuutta siitä, että Risto välittää mun seurasta. Minä ainakin välitän sen seurasta. Siitä ei liene ainakaan tämän vihkon perusteella kovin suurta epäilystä. Luulisin niin.

Välillä on kyllä semmonen olo, että vaikka ajattelenkin häntä usein en tunne suurempaa kaipausta häntä kohtaan. Se johtuu vain siitä, että kun näin vähän aikaa on ehtinyt tuntea ei kuitenkaan ole ehtinyt vielä kiintyä samalla tavalla kuin ehkä pidemmän tuntemisen jälkeen. Tällä hetkellä en kuitenkaan tunne mitään kiinnostusta mihinkään muuhun suuntaan. Sen kohtalokkaan lauantain jälkeen en ole ajatellut edes tyttöystäviäni niin paljon kuin ennen.

Se homma silloin sunnuntaina harmittaa mua todella. Mua hävettää, sillä minä tiedän, että Risto muistaa sen aina. En minä halunnut sitä. Toisaalta en välittänyt silloin mistään. Risto oli niin poissaoleva. Tuntui kuin olisi halunnut minun poistuvan paikalta. Se mua loukkasi, kun se niin monta kertaa kysyi, että eikö mun pitäisi jo lähtee. Sitten illalla se halus kuitenkin pitää musta kiinni. Mä haluan todistaa sille, että sillon kun mä tarpeeksi pidän jostain ihmisestä, en pysty hakkailemaan muita. Voi olla että se miettii välillä miten käyttäydyn kun en ole sen näkyvissä. Muuten ehkä normaalisti, mutta suutun vain tosissani jos joku yrittää lähennellä minua. Joskus aikaisemmin minusta oli jopa imartelevaan kun miehet osoittivat huomiota. En le koskaan pitänyt itseäni viehättävänä ja jos joku sanoi sen minulle olin aivan otettu. Se on juuri sitä lapsellisuutta jota en saanut toteuttaa 15-vuotiaana.

Toivon että olen näiden viikkojen aikana muuttunut. Oikeastaan tiedänkin niin käyneen. Vaikka en olekaan varma Riston ajatuksista, tuntuu kuin pettäisin häntä jos kiinnostuisin muista. Minulla ei ole mitään halua tällä hetkellä pilata sitä, mikä välillämme voi alkaa.

Ulkona on pimeää. Samoin sisälläni. Ajattelen vakavia, mutta ehkä on hyvä, että edes ajattelen. Elämässä ei olisi makua, jos tietäisin mitä ensi viikolla tapahtuu. Ehkä on hyvä että joudun odottamaan, saan aikaa sopeutua tuleviin taphtumiin.

Toivon ensi viikon koittavan. En tajua millä saisin itseni pysymään erossa puhelimesta ensi viikolla. Tiedän, että se on kamalan vaikeaa jos ikävä kasvaa liian suureksi. Silloin minä taas teen vain tunteeni mukaan, vaikka järki sanoisi muuta.

Taidan tulla sekopäiseksi. Mikäs sen mukavampaa. Ei se niin hirveä muutos ole tähän nykyiseen olotilaan.