Täytyy sanoa että joulu on ihmeiden aikaa. Joululta ei kyllä tunnu ollenkaan, mutta pakko kai se on uskoa. Kinkun ja suklaan maku suussa muistuttaa siitä kuitenkin, samoin merkillinen shekki Pitkälästä. Junalipun hinta Helsinkiin ja takaisin. 226 markkaa. Ei mikään mitätön lahja. Todella hyvä, juuri sellainen joka menee oikeaan tarkoitukseen. Tuntuu vain kummalle että joillakin on mahdollisuus tuollaisiin joululahjoihin. Se osoittaa että ne arvostaa ja hyväksyvät ystävyytemme, koska ne haluaa pitää sitä yllä. Riitan ja minunkin ystävyys on vähä kumma juttu. Se elää matkasta huolimatta.

Älytön yskä herätti minut ja varmaan koko talon. Tiedän kyllä, että se johtuu vähästä tupakoinnista. Kävin äsken nortilla ja kurkku on heti rauhallinen. Yritän juoda hunajavettä, että se pysyisikin rauhallisena, mutta en tiedä vielä auttako se.

Yö on herkkää aikaa muutenkin. Olen väsynyt ja hiukan surullinen. Lähipäivinä olen päässyt Ristosta vähän kauemmaksi, mutta tällaisina hetkinä se tulee taas mieleen. Ei enää minään läheisenä muistona, vaan aivan kuin pakosta.Mennyt syksy tuntuu hyvälle ja pahalle yhtä aikaa. Ilo ja katkeruus sotkeutuvat sekavaksi massaksi muistojeni joukossa. Elämän vaikeus hämmentää minua. Kun luulin löytäneeni ihmisen jota saan rakastaa, tulikin seinä vastaan. Torjuminen. En voinut tajuta sitä vaikka tiesinkin että se on todennäköistä. Juuri kun luulin että myös hän pitää minusta, sain huomata säikähdyksen. Nopea puolustus joka esti lähellä olevan maalin. Jääkiekkotermeillä sen voinee sanoa näinkin. Risto pelkäsi rakastumista, sekä omaansa että minun. En tiedä mikä sen aiheutti. Joku nuorempana koettu tilanne ehkä tai se ettei hän ollut varma pidänkö hänestä vai pesäpallosta.

On turha väittää etteikö pesis olisi ollut osasyy ihastumiseeni, mutta ensimmäisen sunnuntain jälkeen sillä ei ollut mitään merkitystä. Vain ihminen oli jotain. Kohde johon saa purkaa rakkauden latauksen. Ylipaine sillä puolella olikin kasvanut liian suureksi eikä se vieläkään ole tyhjentynyt kunnolla. Voisin ehkä antaa rakkauttani jollekin muulle, mutta en ole valmis enkä halukas siihen.

Risto on tärkeä ihminen. En tunne häntä, enkä viitsi uskoa paskapuheisiin joita liikkuu tietenkin. Haluan oppia tuntemaan hänet sellaisena kuin hän on, enkä sellaisena kuin kyläläiset kertovat.

Taas joudun pyytämään Jumalalta voimaa ja mahdollisuutta käydä hänen luonaan. Se on ehkä hullu pyyntö taas, mutta jos sen voisi toteuttaa, haluaisin rohkeutta ja rakkautta, jotta kestäisin sen ja saisin hänelle hyvän mielen. Ehkä jotain itsellenikin.

Koko onnettoman päivän olen hionut lakkaa irti kaapinovista. Viime viikolla sattui semmonen moka, että laitoin lakatut ovat päällekkäin, koska ne tuntuivat kuvilta. Nyt ne oli sitten mukavasti liimautuneet toisiinsa kiinni ja Erkki irrotteli niitä parhaan kykynsä mukaan. Toisin sanoen hakkasi ovia kaikin voimin pöytää vasten ja irtosihan ne. Ainoastaan yksi ovi hajosi vähän ja kaikissa on tietysti lakka pialla. Inhottaa turhan työn tekeminen. Ranteet on ihan kipeänä, kun tuntikaupalla olen puristanut sigliä.

Taas pieni päivänsäteeni eli Hörsylä sai minut piristymään pienestä orastavasta harmaudestani. Äiti ja Isä on Ruotsalaisen Jussin syntymäpäivillä. Sai kerrankin puhua myös puhelimessa ihan rauhassa, välittämättä vanhoista mielipiteistä. Ne kun ei yleensä osu kohdalleen omieni kanssa, vaikka varmasti oikeampia ovatkin.

Mutsin tekemä matkahuopa lämmittää, mutta kylmä on kuitenkin. Kädet iana jäässä ja varpaat. Ongelmanani on raajojen ääreisosien verenkiertohäiriöt. Nuorena ne vaikeudet alkaa, mitähän mulla on 50:n vuoden kuluttua. Toivottavasti vahvat harmaan hiukset ja menneeseen elämään tyytyväinen mieli.

Joskus tuntuu vähän väkisin lypsämiseltä tämä kirjottaminen. Halu ajatusten kirjaamiseen on kova, mutta kun päässä pyörii samat ajatukset jatkuvasti ei niitäkään kehtaa kokoaikaa jauhaa.

On hyvä tietenkin että jaksaa ajatella, vaikka monipuolisuus ei olisi pahitteeksi. Melkein joka päivä tässä vihkossa on merkintä Antikaisesta. Ja niinä päivinä jolloin en ole kirjoittanut hänestä olen välttänyt aihetta tarkoituksella. Vaikuttava henkilö hän kuitenkin on, koska on niin usein mielessäni. Välillä negatiivisessa ja välillä positiivisessa merkityksessä. Ei siihen kaikki pystykään.

Kaija teki vähän tyhmän tempun, joka ei ole omiaan parantamaan sisarussuhteita. Lähetin sille viime viikolla kortin ja se onneton rupes valittamaan etät kortin sisältö ei ei ollut sen mielestä sellainen kuin olis pitänyt. En tajua minkä tason tekstiä se haluaisi postissaan lukea. No ei siinä kyllä ole enää mitään ongelmaa. En aio häiritä häntä enää minkäänlaisilla viesteillä, jos niistä kerran tulee paineita. Kirjeiden tarkoitus on lähentää ihmisiä ja jos se ei onnistu on parempi unohtaa koko juttu. En kyllä usko että sekään on Kaijalle myöhemmin mieleen. Itepähän valihtee ystävänsä.

Mua väsyttää tämä helvetin tappeleminen itteni kanssa. Mä en jaksa ajatella enkä voi olla ajattelematta. Miks mun on vaikee olla normaali. Normaali ihminen ei ois ajatellu sitä tyyppiä yhtään. Ehkä opin, että en enää retkaha kapakka tuttavuuksiin. Saan yrittää vielä monta aikaa unohtaa. Kun minut näyttää olevan helppo unohtaa heti kun on tarpeeks selvä nähdäkseen naaman. Voi vittu mä oon masiksessa. Miks taas kun just oon ollu ilonen ja tyytyväinen.

On tietysti aika hullua luulla että hän tarvitsee ystävyyttäni. Aika itserakasta, mutta se on ainoa tekosyy, jonka turvin voin käydä hänen luonaan. En ole ennen ollut tarpeeksi rohkea nöyrtyäkseni. Nyt minun on pakko karsia ylpeyttäni, sillä joka kerta kun haluan tavata hänet joudun ottamaan itse yhteyttä. Tiedän että hän ei uskalla. Ei tunne vielä tarpeeksi. Liian paljon ihmiset pitävät hänestä maineen takia, enkä usko että hän kovin herkästi luottaa kehenkään. Koettaisi nyt tajuta että minä olen erilainen. Ainakin yritän olla.

Se on niin käsittämätön tyyppi, ettei edes minun kokemuksellani saa selvää siitä mitä se ajattelee. Ensin on hämmentynyt, sitten tykkää ja lopuksi näyttää niin kauhea epävarmalle. Tekee taas sen kuoren, jolla haluaa kertoa ettei välitä kenestäkään, ettei hänellä ole aikaa eiä halua siihen.

Sellainen se on, ja ehkä juuri siksi hän kiinnostaa minua. Häntä on riittävän vaikea tavoittaa. Saa tehdä hommia jos meinaa saada siitä ystävän. Se pitää mielen virkeänä. Hyvä yrittää huumoria, vaikka tilanne ei aina niin huvittava olekaan. Kun itekin on niin epävarma pyrkimystensä oikeellisuudesta. Kyllä mulla kuitenkin on lupa käydä siellä, sillä hän näytti pitävän seurastani, kun oli päässyt alkukankeudesta eroon.

Ehkä oli hyvä että en kerennyt olla siellä pitempään.

Mahtava viikonloppu. Perjantain ja lauantain istuin santussa ja pidin hauskaa. Perjantaina tanssin ja lauantaina juttelin henkeviä Pajukosken kanssa. Valitettavasti se yrittää päissään lähennellä mua, mutta se on helppo ottaa huumorilla kun on ite selvä ja tuntee Esan.

Hyvä ystävä tarjoaa kaverille kahvit jotta hän voi ostaa omilla rahoillaan tupakka-askin. Ystävyyttä vai mitä lie, tulee kuitenkin halvemmaksi kuin tarjota ne tupakit. Tuli tollanen mieleen vaikka en niin ajatellutkaan kun tarjosin Sarille ne kahvit. Minusta on kiva olla kiltti ja ostella kavereille kaikkea, jos mulla vaan on varaa.

Eilen ostin Ristolle kukkia. Kävin taas siellä eikä se tainnut olla turha keikka. Joka kerta minusta jää pieni pala sinne. Pala joka ehkä raivostuttaakin välillä, mutta kuitenkin se on. Eikä se pääse siitä eroon. Se on liian hieno mies loukkaamaan ketään ja minä tarpeeksi tyhmä tekemään sen joka päivä. Ehkä loukkaan häntä muistuttamalla itsestäni. Se on ainoa asia jota en halua lopettaa. Hänellä on oikeus tietää että maailmassa on ihmisiä jotka rakastavat häntä hänen itsensä takia, ei minkään pesäpallon. Se ei kuitenkaan ole kuin keino hankkia rahaa ja ehkä nautinto siitä että on jossain hyvä.

Minä en kiusaa häntä soittamalla öisin, se ei ole tarpeellista. Uskallan häiritä häntä omalla nimelläni. Ehkä sekään ei ole aina mukavaa, mutta on se ainakin rehellistä. En halua moittia pesistä. Pidän siitä pelistä ja juuri pesiksen avulla me tutustuimme. Se ei kuitenkaan ole itsetarkoitus. On älykästä hankkia rahaa jos se on mahdollista, mutta ei elämän sisältöä löydä rahasta, maineesta tai turhista unelmista. Tiedän että Risto ei nauti julkisuuden lieveilmiöistä, jostakin syystä hän kuitenkin kestää ne, enkä tiedä vielä miksi.

Minussa on ehkä vielä järkeäkin. Ei ole enää halua painostaa häntä, vain halu rakastaa, siksi että minä ja hän joskus tietäisimme mitä se on.

Meistä ei ehkä koskaan tule rakastavaisia, mutta ystävyys on rakkauden paras muoto. Sen haluan antaa hänelle.

Aamen.

Tänään oli lentopallojoukkueen harjoituspeli yhtä lukiojoukkuetta vastaan. Me voitettiin se 3-0, mutta ei se silti mikään lepsu ottelu ollut. Sain olla kentällä peräti puolitoista erää ja se on kyllä ihan hyvin, kun kaikkien vaihtopelaajien piti päästä kentälle.

Olen oikein tyytyväinen ainakin yhden asian suhteen. Sain nimittäin voitetuksi kiusauksen enkä soittanut sille. Päivä oli paha, mutta iltaa kohti aloin piristyä, sain pestyä pyykkiä ja vähän siivottuakin. Jotenkin tuntuu hyvälle, koska ei soittamisesta olisi ollut hyötyä. Vahinkoa ennemminkin.

Joululoma odotan hirveästi. Kolme viikkoa koulua. Kunpa kestäisin sen. Välillä tuntuu tosi hankalalta, en jaksa innostua mistään. Pojat ei puhu mulle enkä minä niille. Ei ole tarvetta eikä halua. Pitäisi olla reipas ja iloinen. Kumma juttu, taas yritän pakottaa itseäni sopimattomaan muottiin. Miksi pitäisi olla iloinen jos iloa ei löydy. Anna minulle voimaa rakastaa. Sitä minä tarvitsen yhtä paljon kuin rakkauttakin.

Yllättävän hyvä päivä. Jo toinen kahvitunti menee enkä ole kärsinyt koulussa. Kämäläinen ja Hakkarainen kyllä yritti taas keran pummata rahaa ja se vituttaa. On vaikea olla antamatta rahaa jos sitä sattuu olemaan. En halua, että ne käyttävät mua hyväkseen, siihen mun ei tartte alistua. On opittava sanomaan pelkäämättä ei, vaikka ei uskaltaisikaan. Siitä voi olla hyötyä muissakin tilanteissa.

Huomasin juuri että minusta ei ikinä tule rohkeaa, mutta kykenen silti tekemään asioita jotka pelottavat minua. Pakotin itseni sämpylän ostoon, vaikka tiesin että oven vieressä istuu juuri niitä jätkiä joita kammoan. Ei tapahtunut mitään, ei yhtään mitään ja silti pelkäsin. Minkä nuorena oppii… Taas tuo vanha lause pitää paikkansa. Olen oppinut pelkäämään ja osaan sen koko ikäni.

Yksinäisyys vaivaa täällä asuntolassa. Ei ole ketään jlle puhua. Tällaisina päivinä iskee ikävä ihmisiin. Tarve istua lähellä ja jutella. Haluaisin lähteä Riston luo, mutta en uskalla soittaa. Pelkään taas tunkevani ja pelkään, ettei mitään mukavaa saisi aikaan kuitenkaan. Ehkä niin onkin, sillä ei meillä tainnut olla tarpeeksi yhteisiä asioita, enkä oikein usko että Risto viihtyy seurassani. Minkäänlaista tutustumistakaan ei synny kun jokainen tapaaminen on yhtä vaivautunut.

Haluaisin tavata hänet, mutta koskaan emme vain osu kohdakkain. Miksi en pääse hänestä eroon. Välillä luulen jo selvinneeni, mutta ikävä iskee taas. Eikä minulla ole muitakaan joita ajatella. Miksi pitäisi olla joku jota ajattelen. Ilmeisesti en selviä omillani ikinä. Kaipaan liikaa lämpöä, ja poltan ystäväni loppuun.

On pakko piristyä. Kello on kohta yksi, enkä ole vielä syönyt muuta kuin muutaman ruishiutaleen. Pitä kai tehdä puuroa kun ei ruokaakaan ole paljoa. Ehkäpä selviän hengissä huomiseen. Joskus toivon etten selviäisi ja silti kiitän luojaani, että sain elää tämän kesän. Olen tainnut kuvitella elämän liian hyväksi ehkä sen pitää olla juuri tämmöistä.

Olen pitkään luullut että poikaluokassa on reilu henki. Alan vähitellen muuttaa käsityksiäni. Ainakin meidän luokka on täysin mätä. Eilen Tuomo sai Puuruselta turpiinsa melkein syyttä ja tänään mä taas kerran huomasin miten kateellisia jatkät voi olla. Ne rupee urputtamaan mulle mun työnumeroista eikä ne tajua että mä en maha sille mitään, että Erkki antaa mulle liian hyviä numeroita. Mä en todellakaan mielistele sitä enkä tartteis yhtään ysiä tokariin, mutta se ei oo mun syy, jos niitä siellä on. Mä haluan kuitenkin tehdä parhaani ja on turha pudottaa tasoa(joka on kehno muutenkin) pelkästään sen takia, että jätkillä olis hyvä mieli.

Mua vaan ihmetyttää tää masennus. Taas kerran se on tullut, eikä ota lähteäkseen. Olen taas niin hellyyden kipeällä tuulella kaiken lisäksi ja sekin suututtaa. Raastaa selästä asti ja haluaisin niin kamalasti halata jotain, mutta ketään ei ole.

Olen kysellyt itsekseni, miksi hän ei ollut se oikea. Miksi en saanut hänestä ihmistä josta tykkäisin. Toisaalta tiedän että todennäköisesti Risto on vain yleisen ikävän kohde, koska ei ole ketään muutakaan johon purkaisin kaipaukseni.

Hyvä mieli on suoraan verrannollinen tehtävänä olevien töiden onnistumiseen. Sen huomasin kun olo parani töiden alkaessa sujua.